Olli tarinoi

( Kello jotaki yli kahden yöllä)

Met tultiin minun miehen kans tänne kesämökille rauhoittumaan.

Muuten on ollut ihanaa, mutta tuo naapurin Sanelma-rouva juoksee täällä alvariinsa kyselemässä kielioppineuvoja tai vaatimassa että minun pitäisi kirjoittaa hänen sähköpostiviestinsä.

Sanelman mielestä oon mie varmaan joku kävelevä kielitoimiston kriisineuvoja.

Mie haluan antaa aina lomalla minun opettajaroolin pölyttyä mieleni sopukoissa, enkä välitä mistään. En edes omista kirjoitusvirheistäni. Enkä yhtään pilkkuvirhettä korjaa, en itseltäni enkä muilta. Jos se pilkku meni väärään paikkaan, on asian kanssa vaan elettävä.

Heräsin siihen että rakas mieheni kuorsaa kuin epävireinen höyryveturi. On kiva tuntea vieressä toisen lämpö, ja tietää että siinä toisella puolella kornottaa joku. Mutta ei sen tarvis niin äänekkäästi ilmoittaa olemassaolostaan.

”Nyt kun en saa untakaan voisin lähteä rannan laiturille istumaan, ja katsomaan yötä.”

Klo 03:11 Saavun järven rantaan. (Hahaa! Aikamuoto vaihtuu!)

Istun laiturilla punaiseen vilttiin kääriytyneenä. On hieman kylmä. Ääniä ei kuulu, tuntuu että aika on pysähtynyt. Käärin viltin tiukemmin ympärilleni.

Näyttää että koko järvi olisi jakautunut kahtia. Toisella puolella on aamu, kun taas toisella puolella yö. Aamupuolella näkyy lapin kelmeän auringon kajo.  Kajon puoleinen järvi kylpee kylmän keltaisena ja vaaleanpunaisena.  Väri saa keskelle taivasta katsoessa yhä enemmän turkoosin sävyjä.

Yöpuolella kuu loistaa hohtavan hopeisena, ja kuvastaa järven veteen pienen valopisteen. Yöpuoli on verhoutunut kaikkiin mahdollisiin sinisen eri sävyihin mitä voi kuvitella (tai olla kuvittelematta.)

Järvi on tyyni kuin pysähtynyt kuva filmissä. Pysähtyneisyyden rikkoo ainoastaan valkoinen usva, joka lipuu hiljaa verkkaisesti järven selällä. On aivan hiljaista, luonto nukkuu.

Kala alkaa syödä. mutta siitäkään ei kuulu ääntä. Sen aavistaa vain veden pintaan syntyvistä lainerenkaista.

En kuollaksenikaan muista missä virveli mahtaa olla, tai edes mato-onki. En siis voi kalastaa, mutta ehkä sillä ei ole tässä tilanteessa merkitystä. Jos en ole sitä vertaa kunnollinen kalastaja, että tietäisin missä kalavehkeet ovat, ei minun kannata edes yrittää narrata vonkaleita.

Usva on nyt saavuttanut järven keskikohdan. Keskellä järveä on yksinäinen kivi, joka pistää terävän piikkimäisen päänsä tummasta vedestä suoraan sumuun. Kiven päällä näkyy liikettä, joku tumma hahmo seisoo sen päällä. Ehkä se on joku iso lintu (miehän en lintuja tunnista.)

Ehkäpä kiven päällä on vielä toinenkin kivi. En näe selvästi, kun utu sumentaa ääriviivat. Ehkä siellä on joku kummitus.

Sitten samalla tavoin kun joku vääntää auton radion volyyminappulasta äänet täysille, humpsahtavat äänet järvelle takaisin.

Linnut aloittavat laulunsa, ja maiseman täyttyy ainakin kuuden eri linnun innokkaasta aamukonsertista.

(Miehän en noitakaan lintuja tunnista.)

Äkkiä joutsenet aloittavat tööttäilevät huutonsa vastarannalla. Yön rauha on lopullisesti tiessään.

Järven yöpuoli muuttuu vaisuksi. Kuu harmaantuu näkymättömiin. Tummansininen taivas taittaa nyt enemmän vaaleansiniseen.

Järven aamupuolella punaisuus on kadonnut ja tilalle noussut auringon räiskyvä oranssi ja kullankeltainen.

Usva katoaa ja uusi päivä alkaa tyynessä lappilaisessa pitäjässä.

Tagit: Äidinkielen opettaja, äikkä, arki, järvi, kesäloma, kirjallisuus, kirjat, kuorsaaminen, lappi, ope, opettaja, rauha, sumu, usva, yö.